Tämä ensimmäisenä esittelemä tyylini on joltain 2004-2005 vuosien väliltä. Käytin pukeutumisessani pääsääntöisesti mustaa ja somistin synkkääkin synkempiä asujani runsailla niitti- ja nahkakuorrutuksilla. Myös kaikenlainen kilisevä - aina ketjuista joulukuusenkoristeisiin - oli kovassa huudossa. Minulla oli pitkä korpinmusta hiuskuontalo, joka tosiaan ulottui parhaimmillaan lähes puoleen selkään. Käytin myös ylettömät määrät kajalia ja ripsiväriä, muuta meikkiä en edes tuntenut. Niittisomisteiset kaulapannat olivat yksi ehdoton suosikkijuttu. Pukeutumisessa suosin bändipaitoja. Kenkinä toimivat halvat tennarit, mutta unelmoin jatkuvasti New Rock -saappaista. Äiti ei ikinä niitä minulle suostunut ostamaan, ja siitä asiasta olen tänä päivänä aika tyytyväinen. 
Toisessa selkeässä tyylikaudessani alkoi tapahtua näkyviä muutoksia. Tukka pysyi edelleen mustana ja kajal oli edelleen kovassa kulutuksessa. Mutta aloin pikkuhiljaa kuoriutua ulos elämäänkyllästynyt-hevipelle-lookistani. Hiuksista lähti puolet pois. Takaa hiukset olivat ihan vain muutaman sentin pituisia nysiä, edestä kuontalo edelleen jatkoi voittokulkuaan, ulottuen rintaan asti. Musta väri sai huutia. Käytin toki sitä edelleen, mutta vallitseva väri se ei enää ollut. Halusin käyttää rikkirevittyjä farkkuja, verkkohansikkaita, ruutukuviota.. Ruutuihin varsinkin miellyin ihan liikaa. Halusin shakkiruudulliset kengät, shakkiruudullisen huivin, shakkiruudulliset lapaset, shakkiruudullisen paidan, shakkiruudullisen alusasusetin, shakkiruudulliset seinät huoneeseeni.. Myös skottiruutu oli mieleeni, ja unelmoinkin kovasti skottiruudullisista housuista ja taivaansinisestä irokeesistä. Musiikkimakuni muuttui Metallicasta Sex Pistolsiin ja halusin punkkia vaatteina ja aatteina. 
Kolmantena tyylisuuntana oli oikea punkprinsessajäljitelmä. Mustat, pitkät hiukset saivat huutia. Lyhyet ja vaaleat kutrit sai tupeerattua räväkästi. Kajalin käyttöön sain viimeinkin jotain kontrollia. Olin suhteellisen meikitön. Tehostevärinä ehdoton ykkönen oli pinkki. Revittyä, likaista, resuista.. Tykkäsin näyttää vähän laitapuolenkulkijalta. Kuuntelin punk-musiikkia ja yritin käyttäytyä sen mukaan. "Anarkiaa pellet!!1" Paljon viinaa ja huonoja kouluarvosanoja. Ostin ensimmäiset maihinnousukenkäni. Rautakärkiset. Unelmoin nahkarotsista, rouheilla rottaniiteillä varustettuna. En saanut sitä ikinä. Päätin vetää hiukset shokkivärillä.
Ja sitten tuli taivaansininen. Se haalistui nopeasti ja näytti tyvikasvun takia aivan hirveältä. Mutta se oli shokkiväri ja tässä tuppukylässä jotain aivan ennennäkemätöntä. Sain huomiota enemmän mitä olin ikinä saanut. Ja huomio oli positiivista. Kaikki kehuivat hiuksiani ja tulin ylpeäksi. "Minä olen erilainen!" No.. sitten tuli lauma uusia sinitukkaisia hyypiöitä ja suututti kovasti. Pukeutuminen noudatteli edelleen pitkälti edellistä punkprinsessa-yritelmää. Nyt halusin vain ostaa entistä kalliimpia, merkkivaatteita. Raitakuvio oli jees. Maihinnousukengät olivat jees. Fleda oli jees. Minä olin jees! 
Sitten tuli turkoosi. Hiukset olivat alta mustat, muuten kirkuvan turkoosit. Väri oli voimakas, kirkas ja kauniisti levitetty. Sitä suorastaan jumaloitiin. Kaikki rakastivat fledaani. Vaihdoin tyyliä hieman hillitymmäksi. Vähemmän kirkuvia tehostevärejä. Kajal palasi kuvioihiin, otsatukka oli kova sana. Näytin hieman japaniernulta ja jouduin alituiseen todistelemaan, että minähän en itseasiassa voi sietää koko hemmetin Japania! Eikä se yleensä edes toiminut.
Turkoosista väristä pidin aivan mielettömästi (toisin kuin äitini, nähtyään kylpyhuoneen kaakelit jokaisen värjäyskerran jälkeen!), mutta se alkoi muutaman kuukauden jälkeen tympiä. Aloin kiinnostumaan ns. vihreistä aatteista ja sisäinen luonnonlapseni heräsi. Halusin olla vähän luonnonläheisemmän näköinenkin. 
Hiustenväri muuttui oranssiksi ja vaihteli välillä kirkuvan punaiseksikin. Väristä pidin kovasti ja siinä viihdyinkin koko kesän. Pukeutuminen oli rentoa. Väljiä kangashousuja, tennareita ja hengittäviä paitoja. Väreinä pukeutumisessa näkyivät varsinkin oranssi ja vihreä. Päässä keikkui kotikutoiset rastat ja joskus pahimmillakin helteillä nuppia koristi väljä pipo. Tykästyin reggaeen ja kavereiden veljet alkoivat kutsumaan minua ytimekkäästi "hipiksi." Mitä sitten nykyään?
Ensinnäkin, tyylini on rauhoittunut jonkunverran, enkä enää välttämättä tahdo toimia koko kansan silmätikkuna. Toki olen edelleen mieltynyt tiettyihin elementteihin entisissä pukeutumistyyleissä {värimaailma, rastat, nahka, niitit, resuisuus} ja musiikkimakuni on pysynyt aikojen saatossa samana. Lisää bändejä on vain tullut mukaan kirjavaan kokoelmaani. Eri kokeilujen jälkeen olen vihdoin saavuttanut jonkin vähän pysyvämmän tyylin sekä haalinut kasaan todella monipuolisen musiikkimaun. Ja virheistä oppii, enää en yhdistele kirsikkakuvioista paitaa, shakkiruudullista vyötä, raidallisia farkkuja ja shakkiruudullisia tennareita samanaikaisesti ylleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti